PÄÄKIRJOITUS

Hei poika/tyttö! Huomasitko että
leiri loppuu?! Nyt alkaa olla viimeiset
mahdollisuudet sanoa sanottavasi. Toki
leirin jälkeistä elämääkin on. Vai?

Kauas on pitkä matka.
Bussillakin. Ehkä näemme viimeistään
ensi vuonna, ehkä emme. Jos pitkän
matkan jaksaa taittaa. Taittamisenkin
oppii, jos vain jaksaa opetella. Kultsina
sitä ainakin tarvitaan. Joskus
tulevaisuudessa ehkä. Tosin. -Minäkin?
kysyn. -Sinäkin! minulle vastataan.

Mutta koska se aika koittaa? -
Vihdoin ja viimein, aivoni vastaavat.
Ehkäpä. Mutta ei kuitenkaan. Editointi.
Sitä minä en osaa. -Kaiken oppii.
Oppiiko? Minä en. -Kaikki. Yksi sana.
Yksi vastaus. Monta kysymystä. Ei
yhtään vastausta.

Kronikassa ei ole yhtään
vastausta. Vain kysymyksiä. Lue itse.
Ymmärrätkö? Kukaan ei tunne toisiaan
sisältä. Se olisi ihme.

Tietokoneilla on sielu. Ne
ymmärtävät ihmisen merkkejä. Ne
viestivät. Kuten ihmiset. Siitähän
kaikessa on kysymys.
Viestintäleireissäkin. Maija-tohtori
hoitaa. Kultaiset puppelit auttavat.
Tietokoneet tekevät työn, viestivät.
Kaikki lusmuavat, paitsi tietokoneet.
Aamulla ne laitetaan päälle painamalla
nappia. Yöllä ne pääsevät nukkumaan.
Hieman kunnioitusta, pyydän!

Koska nämä lehtihuoneen
tietokoneet pääsevät lomalle? Ne
puurtavat koko viikon vailla palkkaa,
ruokaa ja lomaa. Sammuttakaa
tietokoneet yöksi. Eihän sitä jaksa
valvoa 48 tuntia putkeen. Eivät edes
tietokoneet. Kun tänään sammutatte
tietokoneet, antakaa nille pusu poskelle
(lue: näytölle) ja taputtakaa niitä.

Anna Ruhanen