Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2014

Design

Keskustelin eilen seminaaritauolla design-käsitteestä, kuinka se on levinnyt kaikkialle. Minä olen aina käsittänyt designin vain esineiden muotoiluksi. Vähitellen olen kuitenkin omaksunut jo käsitteen tarkoittavan myös esimerkiksi palvelujen muotoilua. Ja itseasiassa viestintäleirikin on design-tuote. Olemmehan muotoilleet kokonaan uudelleenmonia asioita: eri-ikäisten yhdessä oppimisen, tekniikan leikillisyyden ja tarpeellisuuden, nukkumisajat, yhteisen ruoan valmistuksen, pinssit, lecut, liikuntahetket, ….. Mutta kuinka moni on ajatellut, että kyseesä on design? Ja miten itseasiassa sana design pitäisi suomentaa? Miksi tarvitsemme uutta sanaa kertomaan, että teemme asiat toisin kuin aiemmin?

Ehkä on helpompi saada muut ymmärtämään, jos kerromme viestintäleiridesignista kertoessamme  viestintäleirimallista? Vaikea sanoa. Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassa pitäisi moni toimintatapa designaita uudelleen: koulutuksessa, hallinnossa, kunnanpalveluissa, yrityksissä, tekemisessä järjestötoiminnassa jne jne… Kyse ei ole suunnittelusta, eikä muotoilusta vaan jostain enemmästä: tavoitteellisesta toiminnasta muuttaa työtavat toisenlaisiksi. Oliskohan tämä toimintamallia koskevan desing-käsitteen määrittely? Googlampa: No löysin vain tuotteiden ja tavaroiden designea. Puhukaamme siis toimintatapojen muutoksen tekemisestä!

 

Ongelmanomistaja

Ongelmanomistaja vai ratkaisija?

Vuosia sitten 85-vuotias anoppini oli uudistamassa kylpyhuoneen kaakeleita. Hän asui vanhassa talossa, missä oli vielä jaloilla seisova kylpyamme. Kaapelimies totesi, että ei tuonne ammeen taakse alas saa kaakeleita! Mummu totesi tähän: Ellet sinä osaa, laitan itse! Ja niin hän tarttui toimeen ja kaapeloi ammeen taustan. Se kesti yli hänen loppuelämänsä – 10 vuotta – ja pidempäänkin. Mummu oli ongelmanomistaja, hän halusi kaakelit ammeen taakse. Kaakelimies oli töissä, hän näki vain hankaluuden.

Sama ilmiö toistuu monesti osatessamme palveluita: talot ovat homeisia, vanhaa ei voi korjata, taittaja ei uusi huonolaatuista graafista kuvaa, suutari kieltäytyy vaihtamasta vetoketjua jne. jne. Yhteistä kaikille on se, että tekijät eivät koe asiaa omakseen, he tekevät annetun ajan ja yleisohjeen mukaisesti välttämättömän. Ammattiylpeyttä ei ole, eikä tahtoa ratkaista asiakkaan ongelmaa. Ja miksi olisikaan? Kiittäkö kukaan, osaako asiakas arvostaa, maksaako kukaan laadusta?  Jos työnantaja ei arvosta työtä, kehu hyvää suoritusta, panosta laatuun, niin tuskin työntekijäkän.

Miksi asiat ovat näin? Joskus nuoruudessani kerrottiin tarinaa kirkon portista, jota oli rakennettu 10 vuotta. Kaikki ihastelivat hienoa käsityötä, eikä kukaan kysynyt, kuinka kauan sitä oli tehty. Nykyään nopeus on asia, jota vaaditaan ensimmäisenä tarjouksia pyydettäessä, tilauksia tehdessä jne. Eli nopeus voittaa laadun menen tullen. Tämä voi olla yksi syy, mutta ei selitä kaikkea. Sillä toisaalta myös sanonta: paras on hyvän vihollinen, pitää paikkansa.

Olen katsellut viime aikoina muutamia tosiTv-ohjelmia: Kuppilat kuntoon, pomo piilossa, muotisuunnittelijan työnohjaus jne.. Jotenkin tuntuu, että ne kaikki ovat syntyneet tarpesta näyttää, miten laatu syntyy. Hyviä opetusohjelmia monet näistä. Kaikki tosiTv-ohjelmat eivät olekaan huonoja…

Viestintäleirillähän olemme koko ajan pyrkineet tekemään parastamme sillä osaamisella mikä meillä on, saamaan valmiiksi annetussa ajassa niin hyvin kuin osaamme. Ja aina olemme arvostaneet toisten tekemisä – siitä on merkkinä ablodit ja pinssit ja kiitokset.  Tärkeintä on kuitenkin luottamus, luottamus siihen, että jokainen osaa ja vastaa tekemisistään yhdessä muiden kanssa. Jokaisen ideoita kuunnellan ja useimmat  toteutetaan. Näin voimme olla ylpeitä myös työn tuloksista!